Otsikon mukaan puhun viime viikon keskiviikosta, jolloin tuntui hetken siltä kuin olisin kietoutunut jotenkin omituisella tavalla jostain korkeammalta kirjoitetun tv-käsikirjoituksen verkon sivuun. Samanlaiseen tapahtumien ryppääseen, jolle vetää vertoja omassa elämässäni ehkä vain tuttu päivämäärä: 11.9.2001.
Silloin olin ollut silloisen esimieheni Jorma R:n ja pilapiirtäjä-Eskon kanssa luovuttamassa Eskon uutta kirjaa pääministeri Paavo Lipposelle. Muutaman tunnin kuluttua kirjan luovutuksesta Lipponen istui hätäkokouksessa ja me tuijotimme ihmetyksen vallassa televisiosta tornien sortumista ensimmäisen löytämämme tv:n ääressä hotelli Marskin aulassa.
Viime viikon keskiviikko oli ehkä jopa oudompi ja henkilökohtaisempi. Olin kahden päivän juttureissulla Lontoossa. Oli jälkimmäinen päivä. Ja vaikka päivä oli sinänsä samanlainen kuin muutkin juttureissupäivät (juttujen keräämistä, sovituissa tapaamisissa käymistä, kulkemista julkisilla kulkuvälineissä suurkaupungissa, pikalounaita, hidasta lentokentälle jyskyttämistä ruuhkassa), oli iltapäivän ensimmäinen parituntinen sangen erikoinen.
Olin ennen reissua etsinyt uteliaisuudesta nettikartasta sairaalan, jossa myrkytettyä venäläisvakooja Aleksander Litvinenkoa hoidettiin. Siis ihan siltä varalta, jos sattuisin kulmille. Voisin ehkä näpätä lehtikuvan sairaalan ulkopuolisista turvatoimista tai saada jopa jutun aikaiseksi.
Ja eikös mitä! Matkalla toiselle keikalle, läheiselle Tavistock Squarelle, päädyin Russell Squarelta yhden aseman yli King’s Crossin /St Pancrasin metroasemalle ja siitä kävellen hieman väärään suuntaan pitkin Euston Roadia juuri sen sairaalan eteen, jossa Litvinenkoa hoidettiin.
Ja eikös kuin tilauksesta; juuri sillä minuutilla alkoi pienimuotoinen tiedotustilaisuus agentin tilasta. Paikalla Sky Newsin ja muiden kameroiden edessä olivat kaksi Litvinenkon ystävää. Mukaanlukien elokuvaohjaaja Aleksander Nekrasov, jonka Litvinenko-kirjeen Hesari sittemmin julkaisi. Sinänsä vavahduttava tilaisuus. Pieni nippu mediaväkeä, agentin ystävät ja sairaala, jossa lepää kuolemaa tekevä agentti.
Tilaisuuden loputtua kävelin Tavistock Squarelle, missä Lontoon toissakesäisten pommi-iskujen bussipommi räjähti. Vaihdoin digikameraan akut ja uuden muistikortin. Pakkasin putkikassireppuni selkään, kameralaukun olalle ja rupesin ottamaan kuvia British Medical Associationin talosta. Siis sitä talosta, jonka edessä kaksikerroksinen bussi räjähti ja josta lääkärit ryntäsivät ensimmäisinä antamaan uhreille ensiapua.
Epäilyttävänä reppuselkäisenä ja kameran kanssa kulkevana minut yllätettiin heti. “Mitä te teette?” Päädyin kahden keski-ikäisen naispoliisin kuultavaksi. He kaivoivat esille painetun kaavakevihon, jonka kannessa luki Stops and searches. Tuntomerkit, pituus, vaatetus ja muut merkittiin. Yhteystiedot, osoite Britanniassa, jos olisi.
Kerroin asuvani Irlannissa ja tekeväni lehtijuttua suomalaislehteen (kirjoitin jo kolumnin tästä maanantain Satakunnan Kansaan). Tausta ja työ kiinnostivat: “Määritteletkö itsesi valkoiseksi?” “Onko jutuissa eurooppalainen näkökulma?“
Kaikki sujui rauhallisesti ohikulkijoiden vilkuillessa uteliaasti pysäytystilannetta, joka kesti vartin verran. Myöhemmin kuulin muualta, että ääriryhmäläisten epäillään tekevän uskonnollisesti tärkeiksi tapahtumapaikoiksi kokemiinsa kohteisiin pyhiinvaellusretkiä. Reppu + kamera = perusteet tutkia.
Keskiviikkoiltana palasin kotiin. Perjantaiaamuna sitten uutisoitiin agentti Litvinenkon kuolemasta. Kuin olisi ollut itse jossain tapahtumien nurkkauksessa tuijottamassa niitä polkuja, joilla Litvinenko oli vielä joitain viikkoja aikaisemmin tallustellut. Vanha Lontoossa asuva ja tiistai-iltana tapaamani kaverini Kärkkis oli keskiviikkoiltana näyttänyt sushibaarin, jossa Litvinenkon on arveltu saaneen myrkkynsä.
Nyt etsitään jo British Airwaysin kahdessa koneessa olleita ihmisiä, jotka ovat voineet saada radioaktiivista säteilyä. Heitä on matkannut koneilla kuukauden aikana noin 30 000. Kuin yritettäisiin etsiä pommiräjähdyksen sirpaleuhreja eri puolilta maailmaa.
Samanlaista symboliikkaa oli aistittavissa bussipommipaikalla. Kuinka kauan Tavistock Squarella muistellaan sitä, mitä aukeaman koilliskulmassa 7.7. 2005 tapahtui? Jääkö se samalla tavalla aukeaman laidoilla työskenteleville ja asuville mieleen kuin viime keskiviikon reilu tunti -suhteellisesti toki paljon pienemmässä ja vähämerkityksisemmässä mittakaavassa- itselleni?
Aihe: muita blogeja
Vanha (nuori) opiskelukaverini Jani “Ootsä Jallu Jalmari Jalonen? No, oot/oon tietenkin. (munkkilaulusoinnilla)” Jalonen on liittynyt bloggailijoiden kasvavaan ryppääseen. Musiikkialan yrittäjä ja nuoren perheen isä kommentoi musiikkimaailmaa ja elämää opiskelun, historiaharrastuksen, juoksemisen ja pianonsoiton harjoittelun sivussa. Käykäähän tsekkaamassa täältä.
Markus
Aihe: Elämänmeno
…jos sitä sitten paljon vuorojen väliin mahtuu. 
Teen nyt kahdeksan yövuoroa peräkkäin, työtoverin jäätyä omista yövuoroistaan sairaslomalle. Yövuoro on 12-tuntinen, käytännössä raportti vie vielä 15-30 minuuttia päälle. Tavallisesti lähden kotoa Seaburysta kohti Malahidea 6.45pm, ja kotona olen aamulla 9.30 am.
Lauri onneksi antaa minun nukkua, käy ehkä välillä tarkistamassa että kaikki on hyvin, tulee viereen köllöttämään. Viikolla kun Lauri on koulussa, Markus hakee pojan kotiin, ja he herättelevät sitten minut aamukahville tuossa 3-4 aikaan iltapäivällä.
Montaa tuntia ei sitten jääkään aikaa muuhun elämään. Perheen kanssa jutustelu, ruokailu, pyykit, pienet kotityöt, ja taas on aika valmistautua lähtöön.
Silti; teen mielummin noita 12-tuntisia vuoroja kun Suomesta tuttuja 7-10-tuntisia. Normaalisti työvuoroja osuu viikkoon vain 3-4. Kun täällä kuitenkin saa varata aikaa matkustamiseen kodin ja työn välillä, jää viikkotasolla mukavasti aikaa itselle ja perheelle.
Nyt viimeinen mukillinen kahvia, työpuku reppuun, ja matkaan!
A-K
Aihe: Elämänmeno
Syksyn sävel on saanut talvisen mollisävyn.
"En ilosta itke, en surusta itke; jos itken, niin itken muuten vaan, ja muualla oon ennen kuin huomaatkaan."
Hyvää lopullista matkaa, Juice!
Markus
Täytyy myöntää, että hätkähdytti itseänikin naapuriblogin kommentointi blogimme sisällöstä, jota piti marisevana. En kyllä tunnistanut kommenteista pätkän vertaa itseäni tai perhettämme. Vaikka jotkin asiat ajoittain rassaavat (ketä ei), voisivat ne yhtä hyvin rassata missä maassa tahansa.
Blogit ovat myös havainnointia, eivät aina pelkkää valitusta. Nyansseja eivät kuule ihmiset, jotka eivät kirjoittajia tunne. On tainnut mennä tulkinta ainakin kovin metsään siitä, että jotenkin pitäisimme esimerkiksi Suomen esimerkkiä kaikessa jotenkin loistavana. Toki monessa asiassa näinkin voi olla. Kohtuullisen paljon ulkomailla aikaa viettäneenä on ollut aina puolipyhänä tapana kunnioittaa kunkin asuinmaan erikoispiirteitä ja kulttuuria. Siinä sivussa on sitten voinut tarvittaessa ottaa lähtömaan hyvät puolet mukaan. Ymmärrystä on riittänyt, jos se ei ole ollut mahdollista.
En tiedä oliko viittaus elitistisestä kokemuspohjaisesta ulkomaille muutosta liitetty jotenkin meihin. Eilen Ryanairin halpalennoilla lentäneenä ja toimeksiantajan(kin) rahoja lontoolaisessa halpahotellissa säästäneenä, metroreissuja tehneenä ja katuja sateessa mitanneena, maailma on kaukana elitistisestä.
Eikä se näy meillä muutenkaan. Autoa meillä ei omasta tahdostamme ole, elämme periaatteen vuoksi varsin säästeliäästi ja muutto tehtiin omaan piikkiin tarkkaan harkiten. Ei ollut kummallakaan expatriaattitaustaa tai firmaa piffaamassa äijiä käärimään lautasia pehmopaketteihin. Ulkona syömisen rahoitamme ostamalla säästeliäästi vaatteita ja käymällä vain harvakseltaan pubissa. Keräämme mielellään myös tarjouskupongit ja otamme vastaan kauppojen bonukset. Emme silti ole kitupiikkejä.
Myöskään Irlantiin muutto ei kyllä liittynyt yksinomaan kokemusten hakuun, paremman leivän etsimiseen tai mihinkään muuhun yksittäiseen syyhyn vaan oli pitkäaikaisen harkinnan tulos ja monen syyn keskittymä. Sitä paitsi nyt oli sopiva aika lähteä, jos miettii lapsen ikää ja koulunkäyntiä. Ja vanhemmilla painaisivat muutaman vuoden päästä jo ikävuodet päälle. Ei yli nelikymppisenä helposti lähdetä maailmalle uusia asioita opettelemaan.
Elitistisiä asioita blogissamme?
Asuinpaikka? Asumme mukavalla ja turvallisella alueella paikalla, josta saa kolmimakkarisen paritalon omalla pihalla samalla vuokralla kuin kaksimakkarisen Dublinin keskustasta. En näe järkeä kasvattaa lastamme Dublinin betonikylässä.
Ruoka? Pariinkymmeneen vuoteen mahtuu monenlaisia ruokakokemuksia, joista osa on hienompia, suuri osa kohtuuhintaista nouto- ja pikaruokaa. Nautintoja nekin.
Matkat? Pariinkymmeneen vuoteen mahtuu niitäkin paljon. Yhdessä olemme olleet yli kymmenen vuotta. Tarjouslentoja saa paljon. Hotellit ovat paikoin halpoja. Ystävillä on patjoja olkkarin lattioille.
Monikulttuurisuus ja asuminen? Ystäviä meillä on ollut kymmenistä maista. Asua voi melkein missä tahansa, vanhan kotimaan ja muiden maiden hyviä asioita yhdistellen, niitä vertaillen. Lienee tiettyyn pisteeseen asti normaalia hakea parempiakin toimintatapoja puolin ja toisin. Kuivauskaappia on ikävä, samoin saunaa. Suomalaista kateutta ja ikuista piikittelymentaliteettia ei ole ikävä. Irlantilaisen rentouden saisi viedä Suomeen.
Osan kaikesta voi tuoda tullessaan tai viedä mennessään. Se on osa monikulttuurista ja kansainvälistä elämää. Sitä voi tehdä myös ruohonjuuritasolla.
Markus
Markus on Lontoossa yliyön työmatkalla, minä ja Lauri kahdestaan kotona. Täytyy tunnustaa, tänään on mennyt blogeilla, omalla ja muiden, liikaa aikaa.
Silti jatkan vielä hetken, kirjoittamalla.
Kävin blogilla, jolla kommentoitiin meidän blogia. Ei ensimmäinen kerta, mutta tällä kertaa kokemus oli erilainen, tuntui pahalta. Olemme joskus miettineet Markuksen kanssa blogin kirjoittamisen ongelmaa, sitä miten sitä voidaan myös lukea eri lailla, myös eri lailla kun sitä on tarkoitettu kirjoittaessa.
Ensinnäkin, kokemuksemme ovat omia, ja sen, kumpi ne allekirjoittaa. Kokemuksemme ovat myös meidän henkilökohtaisia, sillä hetkellä, siinä tilanteessa olevia kokemuksia. Koti-ikävää emme tunnusta kokevamme kun pieninä, ohikiitävinä hetkinä, ja meidät tunteville ei taida olla uusi asia se, että meidän koti on aina ollut siellä, missä on kirjahylly, ruokapöytä, ja kahvinkeitin. Muusta fyysisestä ympäristöstä riippumatta.
Jos ihmettelen blogissamme säätä, ruokaa, pukeutumista, työkulttuuria, talonrakennusta, kahvitaukojen puutetta, liikennettä, tai mitä tahansa muuta arkeemme sattuvaa, ei tarkoituksenani ole taivastella, tai osoittaa suomalaisten paremmuutta tai asiantuntijuutta niissä asioissa. Saatan kyllä kuulostaa taivastelevalta, jos mietin pikkutyttöjen tarkenemista lyhyissä hameissaan, ihmettelyllä ja taivastelulla ei tarvitse olla negatiivinen sävy.
Miksi siis kirjoitan blogia? En aiheuttaakseni mielipahaa, tai kiukkua muissa ihmisissä. Kirjoitan suurimmaksi osaksi jakaakseni meidän arkea niiden ihmisten kanssa, jotka siitä ovat kiinnostuneita, ja suurimmaksi osaksi omaksi ajankuluksi. Ja ainakaan vielä emme halua laittaa blogiamme salasanan taakse, vain valittujen henkilöiden luettavaksi…
A-K
Olen kunnostautunut lukemalla suomenkielistä kirjallisuutta täällä olon aikana varmasti enemmän kuin viimeisen viiden vuoden aikana muuten. Kotimaisten dekkarien lisäksi olen ahminut käännöskirjallisuutta, ja nyt on vaihdettava muuhun kirjallisuuteen, kun kirjahyllystä loppuivat dekkarit. Eilen Lauri kyseli, kuinka monta kirjaa ollaan täällä luettu. Paljon!
Lauri lukee läksyjen lisäksi englantia mm. LeapPad-learning systeemillä. (Ihan kiva lelu, jossa opetellaan lukemista, sanojen lausumista ja muuta mukavaa leikin ja pelien muodossa.) Suomeksi Lauri ei ole vielä alkanut lukemaan, eikä olekaan kiire. Miina ja Manu- kirjat ja kasetit ovat edelleen iltakuuntelemisen kärjessä, sitten kun isi ja äiti eivät enää jaksa lukea lisää iltasatuja. Nopolan sisarusten Risto Räppääjä ja villi kone tuli Markuksen tuomisena kirjamessuilta, ja kirjan huumori upposi meidän 5-veehen kuin veitsi sulaan voihin. Hanhiemon satuaarre on klassikko, jota Lauri jaksaa kuunnella illasta iltaan, kunhan vaan saa valittua lemppareistaan lemppareimman.
Markus hankki ensimmäisillä viikoilla tänne muutettuamme kirjastokortin, ja kehuu Malahiden kirjaston palvelua. Kirjasto on tällä hetkellä evakossa pienemmässä tilassa remontin alta, mutta palvelu pelaa, ja varastostakin saa kirjoja. Ja DVD-elokuvien laina-aika on kolme viikkoa! Kirjasto on myös hyvä kirjoituspaikka. Läppäri seinään vaan pariksi tunniksi, kun pojalla on välillä lyhyitä koulupäiviä.
Kirjahyllyä ollaan täytetty täälläkin hiljalleen, tänään Markuksen mukaan tarttui Swordsin kauppareissulta kaksi irlantilaisdekkaristi John Connollyn kirjaa (Every Dead Thing ja The Black Angel) ja Allan Folsomin The Day After Tomorrow. Markuksella on myös luettavana galwaylaisen dekkaristin Ken Bruenin The Guards.
A-K
Aihe: Elämänmeno
Juhlistimme sunnuntaina (12.11) isänpäivää käymällä villagessa kreikkalais-kyproslaisessa ravintolassa päivällisellä. Ravintolan ruoka sai taas veden kielelle ja jopa nirso Lauri tykkää ko. ravintolan ruuista.
Isänpäivän vietto sai aikaan perheessämme taas keskustelua siitä, kumman kalenterin mukaan juhlapäiviä vietetään; irlantilaisen vai suomalaisen. Koska olemme mukavuudenhaluisia, olemme viettäneet kummankin kalenterin vapaapäivät tai bank holiday -päivät.
Mutta voiko tällä systeemillä jatkaa edelleenkin? Vietämmekö äitienpäivää suomalaisittain toukokuun toisena sunnuntaina? Vai maaliskuussa, (kuten Stello meitä valisti), St.Patrick’s Day:n aikoihin. Isänpäivää vietetäänkin sitten sekä kesäkuussa että marraskuussa. Meidän seinäkalenterista muuten ei löydä äiten- eikä isänpäivää ollenkaan, vaikka se on ihan peruskalenteri, kirjakaupasta ostettu.
Mutta miksi tehdä tästä niin suurta numeroa? Koska ukki ja mummot asuvat Suomessa, juhlistetaan näitä päiviä heidän kanssa, ja koululaiset askartelevat korttinsa paikallisen kalenterin mukaan. Eli juhlittavaa on kahdesti.
Kun kuitenkin EU on säätänyt lait lähes kaikkia asioita koskemaan, luulisi sieltä löytyvän myös laki tai edes ehdotus siitä, miten ja milloin pyhä- ja muita vapaapäiviä vieteteään. Samoin taidan tarkistaa EU:n sivuilta, josko meille ulkosuomalaisille olisi EU:n varoista järjestetty koulutusta ja sopeuttamista kohdemaan juhlapäivien vietto-etikettiin, ja ainakin rahallista avustusta kaikkien juhlapäivien viettämiseksi asianmukaisella tavalla.
A-K
Ps. tahdon myös itsenäisyyspäivän vastaanoton presidentin linnasta suorana myös meidän televisioon.
Aihe: Elämänmeno
Säät täällä ovat vuodenaikaan sopien epävakaat. Muutamana yönä lämpötila on käynyt pakkasen puolella, päivällä on lämpöä 10-15 astetta. Ja sataa aina sopivasti.
Lauri käyttää koulussa koulupukua, suorat housut, kauluspaita, kravatti ja neule. Siistiä, yksinkertaista, ja jopa ihan hyvän näköistä. Ja sitten on erikseen ne verkkaripäivät, silloin on koulun vaalenansininen pikeepaita, ja viininpunaiset verkkarit. Koulukengiksi ostimme Laurille jo Suomessa “maiharit”, samanlaiset kun enolla oli rauhaa turvaamassa.
Laurilla on siis käytännölliset ja mukavat kouluvaatteet, ja kun tarvittaessa kerroksia lisää alle ja päälle, luulisi niillä tarkenevan. Pojilla on siis asiat hyvin. MUTTA tytöt; kun kouluhousujen tilalla on pikkutytöillä lyhyt, usein polvien yläpuolelle jäävä hame. Ihan hyvä silloin, jos ei sada, tuule tai ole muuten kylmä. Sääliksi kävi noita pikkutyttöjä sinä aamuna, kun mittari näytti kahta astetta, ja Laurille ainakin laitettiin kerros lämmintä kouluhousujen alle. Moni tyttö kipitti kouluun siinä hameessa, polvisukat jalassa, ja kenkinä pienet balleriinat. Muistuu oman äidin kertomukset 50-luvulta Suomesta, kun reidet jäässä piti kouluun kävellä tai hiihtää…
Toinen murheenkryyni meillä on tuo ulkohaalarin pito, Laurilla on Suomesta hankittuna ns. välikausihaalari, jossa on ohut vuori ja kuraosa vyötärölle saakka. Kyseisestä haalarista saamme aikaan keskustelun joka kerta, kun äidin mielestä on aika laittaa sateen ja tuulen takia lämmintä ylle. Kun KUKAAN ei Irlannissa tunne haalaria, on pienen miehen väite. Nyt meillä on menossa jonkinlainen kompromissivaihe, jossa haalari puetaan kotona päälle, mutta riisutaan pois kouluun saavuttua, ja takaisin päivällä tullaan takki päällä. Jotakin edistystä sentään.
Itse tarkenen hyvin ulkona, minun paleluni tapahtuvat sisätiloissa, kun ei voi olla koko ajan buustaamassa lämpöä. Onneksi yöllä peiton alla tarkenee, untuvaiset yötöppöset jalassa, ja pyjama päällä.
A-K
Pitipä taas tv-huumorin osoittautua todeksi. Olemme tällä viikolla Laurin koulun vanhempainyhdistyksen kautta välituntivalvojina (ns. yard duty). Kyseessä on puolen päivän jälkeinen välitunti, joka kestää parikymmentä minuuttia. Valvojina koulun pihoilla on opettajien lisäksi kaksi vanhempaa, yksi molemmilla pihoilla. Normaalimiehityksestä (ja naisituksesta) poiketen olemme olleet molemmat yhden ihmisen vuorolla. Loppuviikosta olen päivän-pari vuorot yksin. Voi olla, ettei alkuviikon tuplamäärä ole yhtään liioiteltua…
Nimittäin mitä meininkiä siellä koulun pihalla vietetään! Tenavien ja Simpsonien koulun oppilaiden välitunnille rynniminen ja koulupäivän loppuminen ovat kaikessa vauhdikkuudessaan ja jättimäisissä desibeleissään täyttä totta!
Heti kun ovi avautuu, avautuvat myös univormu-pukuisten lasten suut huutamaan. He viilettävät kuin nopeutetussa jonossa eri puolille asfalttipihaa. Alkaa hyppiminen, pomppiminen, toisten nostelu, takaa-ajo ja leikkimuotoinen painiminen.
Ja kaikki tuon avaran taivaan alle pääsevän suoran sekakuorohuudon kera: aaaaaaaaaaaaaaaaaaa………….
Kunnes opettaja jossain vaiheessa soittaa kelloa ja kaikki pysähtyvät patsaiksi. Joku liikkuu. “Ei näin! Rauhallisemmin“, opettaja sanoo. Kelloa kilistetään uudelleen ja lapset jatkavat samaan malliin. Mikään ei ole muuttunut. Riemu ja riehuminen on suunnatonta.
Tulee vain mieleen, minkähänlaisten alakoulujen, lastentarhojen ja muiden kindergarteneiden pihoilla Tenavien piirtäjä Charles Schulz ja Simpsonien luoja Matt Groening ovat aikaansa omien tenaviensa kanssa joskus menneinä vuosina viettäneet. Jonnekin piirtyneet mielikuvat ovat niin todellisesta elämästä että oikein naurattaa.
Markus
